Kolmetoistavuotiaana isän kanssa talvisavottaan 

 

 
  6. sukupolvi: Ikolan Paavo 1881-1969     
   

  Sanomalehti Karjalan Maa 13.12.1967

 

1890-luvun loppupuolella Paavo Ikosen isä Olli Ikonen rakensi mökin synkeään metsään Pahkavaaran Ikosenvaaralle. Sellainenhan se oli sisäänlämpiävä ja osittain maan sisään rakennettu asunto. Uloslämpiäväksi se rakennettiin muistaakseni vuoden 1910 paikkeilla.

Maanviljely oli yksinomaan kaskiviljelyä. Kasket tehtiin isännän maalle ja isäntä antoi viljan siemenet, mutta satotuloksesta hän vei puolet torpparilta.

Savotat siihen aikaan olivat vähäisiä ja lyhyenlaisia ja niinpä toimeentuloa oli hankittava metsästyksellä ja kalastuksella. Riistaa metsissä oli runsaasti sekä kalaa Koitajoessa vaikka millä mitalla saatavana kunhan vain oli jonkinlaisia pyydyksiä olemassa. Koitajoessa olevat Pamilon ja Kuusamon kosket olivat syksyisin hyviä ja antoisia siika- ja lohikoskia, joista sulkuja rakentamalla ja mertapyydyksiä pitämällä sai kalojen nousuaikaan niin paljon, että särvinkalasta hyvin riitti yli talven ajan.

Metsästysrajoituksia ei ollut vaan metsästää sai missä vain ja kenen maalta vaan ja riistaa riitti jokaiselle. Metsästysaseet olivat suustaladattavia luodikoita. Tosin jo perästä panostettavia metsästysaseita oli olemassa, mutta ne eivät hintansa takia olleet köyhän kansan saatavissa.

Paavo Ikonen joutui jo poikasena lähtemään ansiotyöhön kevätpurouittosavotalle. Yhdeksänvuotisena olin ensi kertaa purouitossa. Työpäivän pituus oli niin kauan kuin aurinko paistoi. Aamusella työt alkoivat kello neljältä ja iltasilla päättyi kello 22 nykyistä aikaa. Työpäivän päättyminen uittopurolla huudettiin ”Saba”.
Asunnot jokivarsilla olivat havulaavuja ja  mehtäryppyjä, sellaisia kolmella seinällä kyhättyjä hirsihökkeleitä, joista yksi sivuseinä puuttui kokonaan. 
Tämänlaisissa asunnoissa häthätää pystyi sadetta pitämään, kylmän ja tuulen suojaa ne eivät liioin antaneet. Ruoka oli uittosavotassa talon puolesta.
Päiväansio oli hänen ikäiselleen miehenalulle 30 penniä.

Talvisavottaan Paavo Ikonen joutui ensi kerran lähtemään isänsä kanssa kolmetoista vuotiaana. Menin hänen kanssaan Pielisjärven Raudunvaaraan
suksella hiihtäen. Vähäiset eväät ja ainoa työase kirves repussa, sahaa ei siihen aikaan tunnettu. Menimme koskemattomaan erämaahan, korpeen, jonne ensitöiksemme kyhäsimme ”asunnon”. Lumi potkittiin jaloilla alta pois, johon tehtiin havuista maja. Tällainen ”asunto” ei antanut suojaa pakkasta vastaan. Ja vaikka ikuinen tuli paloi havulaavun edessä, niin vilu oli ainainen vieraamme.
Huoltoa ei ollut olemassakaan, vaan jokaisen oli itsensä muonitettava lähimmästä kaupasta, jonne oli matkaa yli kymmenen kilometriä. Tällaista 
korpielämää  vietettiin sinä talvena muistaakseni kolme-neljä viikkoa. Palkkaa saimme yhteensä 37 markkaa.

Kovimmat ajat ja kokemukset Paavo Ikonen sai kokea ns. kapinatalven aikana 1918, jota hän muistelee kyynelsilmin: ”Vieläkin selkääni tuntuu karmivan ne ajat ja kovat kokemukset”.

 

 
Paluu